Mielestäni juuri raja-arvot ovat asian ydin, eli millä tarpeella ja intensiteetillä mitäkin ongelmaa tulisi vastustaa. Ilman tarvittavaa tietämystä vaivojen esiintymistaajuudesta ei ole järkevää laatia jyrkkiä rajoitteita.
Ei ajokoiraharrastaja voi tukeutua lonkka-asioissa saksanpaimenkoirien tutkimuksissa saatuihin lukemiin, eikä sen enempää kääpiökoirien patellaluksaatiotapauksien tilastointiin.
Olen hyvin taipuvainen liputtamaan laajamittaisen tiedonkeruun puolesta. Se on etuovi rodun todellisen terveydentilan toteamiseksi ja paras työkalu vastustettavien sairauksien määrittelemiseksi. Eli hutkitaan vasta sitten kun on tutkittu.
Mikään teko ei kuitenkaan ole rehellisyyttä väkevämpi. Sairauksien tai negatiivisten ominaisuuksien tietoinen piilottelu on pahinta mitä ajokoiralle voi tapahtua.
Suomenajokoira on siinä mielessä kiitollinen rotu, ettei sen kansansuosio ole koskaan perustunut suuressa määrin ulkomuodollisiin seikkoihin ja on muutenkin kaikilta osin olemukseltaan ”aito koira”, eli ei omaa suurempia liioiteltuja piirteitä sen enempää ulkoasunsa kun värityksensäkään puolesta.
Terveeksi rotua ei voi määritellä, mutta ei myöskään miltään osin erityisen sairaaksikaan. Kummankaan puoleen ei ole olemassa riittävästi TIETOA.
Ataksia, follikulaaridysplasia, muut vakavat ihosairaudet ja sydänviat ovat vaivoja, jotka estää puhjettuaan koiran rodunomaisen työn. Sitten on vaivoja, joiden olemassaolon voi todentaa vain eläinlääkärin diagnoosin perusteella, mutta eivät välttämättä koskaan tule vaikuttamaan toimintaan tai näy koiran ilmiasussa. Niitä ovat mm. vähäiset viat polvinivelissä, kyynärissä ja lonkissa.
Mitkä näistä vaivoista/sairauksista on laajamittaisen vastustuksen tarpeessa? Minä en sitä tiedä.
Sen kuitenkin tajusin useamman eri tutkijan luentoja kuuntelemalla, että tähänastisen tutkimuksen perusteella ei ole voitu varmuudella määrittää esim. lonkkadysplasian syntymekanismia.
Monimuotoisena ilmenevien sairauksien periytymismekanismit ovat monimutkaisia ja on myös todettu, että ympäristötekijät vaikuttavat niiden ilmenemiseen.
Yhden väistyvän geenin välityksellä periytyvät sairaudet (esim. monet silmäsairaudet) ovat paljon yksinkertaisempia ”jalostaa terveemmäksi”.
Jokseenkin yksinkertaisena ihmisenä en voi uskoa, että suomenajokoiran suurimpana uhkana olevat vaivat ovat liikuntaelimien osalta samansuuntaiset kun roduilla, joilla tärkein jalostuksen motiivi on ulkomuoto ja erikoisuus. Saksanpaimenkoiraa jalostettiin tietoisesti mahdollisimman luiskapersauksiseksi, mopsia tietoisesti mahdollisimman pullottavasilmäiseksi ja lyhytkuonoiseksi, monia kääpiökoiria tietoisesti mahdollisimman pienikokoiseksi, useita molossirotuja tietoisesti mahdollisimman massaviksi ja järeiksi, shar peita tietoisesti mahdollisimman poimuiseksi jne jne…
Suomenajokoiraa on jalostettu tietoisesti mahdollisimman hyväksi yksin työstäväksi ajavaksi koiraksi. Se tie olisi oletettavasti käyty loppuun jo ennen meidän harrastustarvetta, jos rodun perusongelmana olisi heikkouden luustossa ja liikuntaelimissä. Tämä on uskomukseni, ei tietoa.
Suomenajokoira on määrällisesti melko suuri rotu, mutta rodun sukusiitoksen kasvunopeuden perusteella laskettu toteutunut tehollinen koko on viimeisten vuosikymmenien ajan liikkunut 100 yksilön paikkeilla. Tänä päivänä rekisteröintimäärät ovat laskeneet noiden perusteena olleista määristä yli tuhannella koiralla / vuosi. Suunta on siis entisestään laskeva. Hälytysrajana pidetty alle 50:n yksilön raja häämöttää.
Ainoa lääke tehollisen populaation kasvattamiseen on käyttää mahdollisimman kattavasti erisukuisia narttuja että uroksia. Matadoriuroksia pitäisi välttää. Se ei varmastikaan toteudu jos laaditaan liian radikaaleja rajoitteita asioista, joiden tilaa ei ole todennettu tai niiden negatiivista vaikutusta voitu osoittaa.
Jos asia olisi niin yksinkertainen, että laittamalla yhteen parasta ja terveintä saavutettaisi parasta ja terveyttä, niin miksi ihmeessä meillä monella on käsissämme jotain muuta? Kuitataanko se olosuhteilla ja ympäristön vaikutuksella? Paska ämmä, paska koira, that’s it!
Ymmärrän kyllä periytyvyysopista sen verran, että vaikuttimia pitää katsoa useamman sukupolven takaa.
Ajokoira-asioihin en ole vielä sillä intensiteetillä pureutunut, millä nuorempana sukelsin amerikkalaisten ravihevosten sukujuurien saloihin. Toivottavasti joskus tavoitan saman tason jänispiiskojenkin kohdalla. Sitä odotellessa koitan kuunnella itseäni viisaampia. Tosin en ole heidän neuvoja juurikaan toteuttanut, mutta sen voin lukea pelkästään omaksi tappiokseni.
Salaliittoteoriaan en usko Kennelliiton ja eläinlääkäreiden yhteistyön suhteen. En myöskään katto-organisaation todelliseen haluun selättää terveyteen liittyvät ongelmat, sillä jos näin olisi, olisi Kennelliitto jo aikaa sitten huomioinut terveystarkastuksiin hakeutuneet alhaisemmilla maksuilla ja kannustanut muutenkin terveystutkimuksia esimerkiksi tuetuilla joukkotarkastustilaisuuksilla. Nykyinen rooli on lähinnä kirjurin ja rahastajan pieti. Rumasti sanottu, tiedostan, mutta totta.
Jotta et Susihukkanen luule, että olen terveystutkimusvastainen, voin todeta kuvauttaneeni nykyiset koirani, myös muualta kun lonkista. Saman aion tehdä (lonkat + kyynärät) tulevillekin luppakorville poikkeuksetta.
Olen myös pitänyt lukemattomia kannustuspuheita kuvaamisen puolesta, sillä pidän tiedonkeruuta tärkeänä asiana.
Aihe on, kuten jo aikaisemmin mainitsin, TODELLA MIELENKIINTOINEN ja siinä riittää puitavaa ja näkökantoja taatusti jokaiselle.
PS. Olen taipuvainen uskomaan ajokoiran kokonaisterveydentilan paljastuvan noin 10 vuoden aktiivisella käytöllä.
Sairas koira ei kykene moiseen.