Ensimmäiset allekirjoittaneen näyttelymuistot lienevät Kiuruveeltä 70-luvun alkuvuosina katsojan roolissa, koiria oli paljon, samoin yleisöä, olikohan joku "Suojan talo" paikka, en muista tätä varmasti. Tuomarina oli Lerche, jonka hyvin perusteellisia arvosteluja tavasin myös myöhemmin 70-luvun vuosikirjoista. Näissä arvioinneissa koiran rakenne käytiin tarkkaan kirsusta hännänpäähän, niskavalkoista ei kärsinyt olla paljon, jotta yleensäkin mahikset ykköselle säilyivät. Kun koira sai ykkösen, se merkitsi sitä, että koira oli saanut tunnustuksen hyvästä rakenteesta ja värityksestä sekä liikkeistä...ja yleisö taputti. Näyttelytapahtumassa oli kaiken kaikkiaan arvokkuutta monessakin mielessä.
Oman koiran ensimmäinen näyttö, joka jäi yritykseksi, ajoittuu myös näille vuosille. Ilmoitin Rantsilasta kevätkesällä-72 hankkimani Jehu-nimisen uroksen Haapajärven näyttelyyn, oliskohan ollut kesä-74. Sovin erään tutun kanssa näyttelykyydistä, koska autoa ei ollut. Olin la-iltana kyseiselle henkilölle ja pienelle seurueelle kuskina ja näyttelyreissua vielä varmisteltiin, mutta jostain syystä kuskia ja autoa ei sunnuntai-aamuna näkynyt ja näyttelyt oli siltä osin käyty. Hieman katkerana tavailin seuraavalla viikolla sanomalehdestä näyttelyn osallistuneiden koirien palkintosijoituksia. Niin loppujen lopuksi jäi Jehu näyttämättä, seuraavana talvena imusolmukesyöpä korjasi tämän yhden parhaista koiristani. Paperit on vielä tallessa, emä Pohjanlahden Leni, sieltä löytyy myös ajokuninkaat Karu ja Tutka, muita nimikoiria mm. Hiivan Saku, Jerri Av Påvall.
Eräs naapurikylän tuttavani toi narttunsa astutukselle, tämä kymmenen senttiä Jehua korkeampi narttu teki pentueen, jonka urosten säkäkorkeudet vaihtelivat 60-65 senttiin ja nartut olivat 57-58 senttisiä. Vaikka Jehu oli jälkitarkka "sorannostaja", nartun omistajalle jäänyt 65 senttinen uros oli ihan puhdas ilmavainukoira, jonka pää pystyssä tapahtuvaa hakua joskus seurailin, sille tapettiin monet ketut ja hirvikin sai kyytiä. Vuosikirjoista seurailin, että pentueen nartut saivat Etelä-Suomessa ykkösiä näyttelyistä. Eräs kotikylälle jäänyt 60 senttinen uros mieltyi heti ketun ajoon, mutta jouduttiin lopettamaan jo puolitoistavuotiaana imusolmukesyövän takia.
Jehu oli toinen omistamani ajokoira, ensimmäisen sain Rantsilasta ilman papereita 71-72 vaihteessa, oli jumalattoman kaunis urospentu, joka piti lopettaa keväällä-72 penikkataudin takia. Epäilen, että pentu oli Keinäsen Ramista, en ole koskaan omistanut niin komeaa ajokoiran alkua, harmittaa pennun kohtalo vieläkin.
Kolmas koirani oli tuomisia Kiuruveen näyttelystä, ainut omistamani narttu. Kyseltiin koiramiehiltä, että olisiko tiedossa pentua, ja löytyihän se samalla reissulla pentu eläinlääkäri Isak Kuusiston kasvattamasta pentueesta, olivat sopivasti luovutusikäisiä, isä oli mva Leivon Jysky. Ja niin toteutui sitten ensimmäinen oman koiran näyttö Pyhäsalmella, olikohan talvi-76, tuomarina iso mies Kemistä Kauko Nousiainen. Kun vein Jennin kehään, Nousiainen ei kerinnyt suuta aukaista, kun koira luisteli hihnan läpi ja karkasi ulos, pyytelin sen kiinni ja takaisin kehään. Nousiainen ilmeisesti näki, että nyt ovat sekä mies että koira yhtä "vihreitä", ei kommentoinut tapahtunutta paperille asti, arvosteli koiran, kaikki oli hyvää ja ykköspalkinto. Mitta antoi lukeman 52 cm, mitatessa hän sipisi korvaani, että "voisit joskus leikata nuo hankikynnet". Näillä "kommelluksilla" on meikäläisen pitänyt aloittaa ajokoiran pito ja kennelharrastus.
Juttuni lähti osittain hieman rönsyilemään otsikosta, joten anteeksipyyntöni lukijoille siitä
noin äkkiseltään tulee mieleen et runkon lyhyys+pää pudottivat arvostelua...tuskin pää yksinään
En porise Mettäjuntin kasvatista vaan näyttelyistä. Tuomarin arvostelu on ylistävä niiltä osin, mikä koskee koiran käyttöä metsästykseen. Ainoa moite, että hivenen lyhyt, mutta kuvan perusteella ei ole sitäkään. Pää on mitä on, väritys myös, mutta kerropa outo, mitä niillä on merkitystä käyttörodun käytön kannalta. 
. Alkaa muuten menemään tuo suomenajokoirien NYKY väritys pääosin kirjavaksi. Pitäisihän sen näyttelyssä nyt kuiteskin jonkunverran vaikuttaa, metsässä eri asia 
.
Näillä yksilöillähän se suomenajokoira sitten pelastetaan, kun harrastajat pikkumaisuudessaan alkavat itkemään populaation liiallisen kirjavuuden tähden.