KOETUOMAROINNISTA TUOMAREIDEN IKÄÄNTYESSÄ

[jori]

Tämä allaoleva oli tarkoitettu jo kevään Ajokoiramieheen, vaan eipä kerinnyt siihen:

IKÄKEHITYS

Olen osallistunut viime päivinä neljään ajo- tai muita metsästyskoiria edustavien yhdistysten vuosikokouksiin Pohjanmaalla ja Keski-pohjanmaalla, olen kuullut kokouksien kulusta kolmessa vastaavassa, joihin en osallistunut. Jäsenluettelot ja kokouksen osallistujien ulkoinen olemus kertovat sitä samaa kaikissa näissä seuroissa, väki vanhenee. Olen ollut aktiivisesti mukana n. 30 vuotta ja voinut todeta, että yhdistysten jäsenten keski-ikä on noussut lähes sen saman vuosimäärän, valitettavasti.

Vika on tietysti meissä itsessämme ensisijaisesti, emme osaa hoitaa ja hankkia seuroihimme jälkikasvua. Tekniikan kehitys ja harrastusmahdollisuuksien valtava lisääntyminen vie nuoria kauemmaksi maaseutumaisista lajeista. Kilpailu urbaanimpienkien harrastuksien välillä on ankaraa ja jopa yhteiskunta EU:ia myöten pyrkii toimillaan ainakin välillisesti hankaloittamaan metsästyskoiraharrastusta. Vieläpä metsästyskoirarotujen välillä on selvästi todettavaa kilpailua. Moni (ainakin potentiaalinen) ajokoiraihminen on nyt hirvikoiria harrastava.

Tilanne näyttää tästä osasta maata katsoen kehittyvän samaan suuntaan huolestuttavaa vauhtia ainakin kaikilla ns. rintamaiksi kutsuttavilla alueilla koko maassa. Varmaa on, että paikallis- ja alueelliset seurat sekä varsinkaan päävastuullisena SAJ (jolla on hallussaan resurssit) eivät ole tehneet kaikkea vallassaan olevaa muutoksen hidastamiseksi tai jopa sen suunnan kääntämiseksi. Keinot ovat hukassa, niitä olisi ryhdyttävä etsimään. Nimenomaan nuorien ajokoiranomistajien ja -tuomareiden määrän nostamiseksi sellaiseksi, että koirakantakin pysyy terveenä.

Ikääntymisestä ja luonnollisesta poistumasta johtuva tuomareiden saatavuusongelma on ollut käsissämme jo jonkin aikaa. Karsintojen aikana se on luonnollisesti kipeimmillään, joskin muissakin kokeissa sitä on ilmennyt. Kyvykkäitä koiria on jo jäänyt valitettavasti karsinnan ulkopuolelle.

Meidän on käytettävä niitä keinoja, joita löytyy tilannetta helpottamaan. Se tosin vaatii yhteistyökykyä, jota kaikilla tahoilla ei ehkä ole. Piirien välinen, vaikkapa vain yhden päivän vaihesiirto karsinnan ajoituksessa on ehkä paras vaihtoehto tuomaripulan ratkaisuksi. Kennelpiirien tulisikin neuvotella rajanaapuriensa kanssa asian optimoimiseksi. Vielä sitäkin parempi ratkaisu olisi antaa se maakunnallisten ajokoirayhdistysten keskenään neuvoteltavaksi edellä mainitulla tavalla. Nehän kattavat käytännössä piirien alueet. Silloinhan oltaisiin oikealla tasolla, sillä joka on eniten asiasta kiinnostunut eli suoranaisesti asianomainen. Onhan tiedossa, että joissakin kennelpiireissä usein tällaisissa asioissa käsittämättömät arvovaltakysymykset tulevat valitettavasti mukaan päätöksentekoon. Myös moton ”oma persaus lähinnä” on taipumus ilmestyä päätöstilanteeseen. Aivan selkeä byrokratiakin elää ja voi valitettavan hyvin. Karsintoihinhan on aikaa puolisen vuotta ja niiden kalenteria voitaisiin käytännöllisistä tarpeista lähtien muuttaa vaikkapa useaan otteeseen suuremmitta vaivoitta, kunhan vain halua riittää. Tässä tapauksessa nuo tarpeet ovat selvästi ajokoiraharrastuksen edun mukaisia. Myönnän kyllä mielihyvin, etteivät ne edistä lainkaan sitä joidenkin niin rakastamaa byrokratiaa.

Mikäli yllämainittu ei jostain syystä – luultavasti järjettömästä – onnistu, jää ainoaksi vaihtoehdoksi piirin omien karsintojen jakaminen kahdelle, mieluiten peräkkäiselle päivälle. Se on tietysti hyväksyttävä tapa välttää tuomaripula, mutta saattaa herättää epäluulon pirun vilppimahdollisuudesta joissakin osallistujissa.

Joka tapauksessa koiranomistajat ja tuomarit alkavat olla läpi joukkomme veteraaneja, jotka pystyvät liikkumaan kohtalaisen hyvin tiellä, mutta eipä juuri metsässä. Melkoinen osa on jo harrastuskalastaja-piireissä kyrmyiksi kutsuttavia, joiden liikkuminen tapahtuu vain auton läheisyydessä tiellä. Nyt valitettavasti on se tilanne käsissämme, että joudumme ottamaan heistäkin viimeiset ”mehutipat”.

J Kangas

Seuramme nettisivut: http://koti.mbnet.fi/george/

[Vieras]

Meidän on käytettävä niitä keinoja, joita löytyy tilannetta helpottamaan. Se tosin vaatii yhteistyökykyä, jota kaikilla tahoilla ei ehkä ole. Piirien välinen, vaikkapa vain yhden päivän vaihesiirto karsinnan ajoituksessa on ehkä paras vaihtoehto tuomaripulan ratkaisuksi.

Tämä voi hetkeksi helpottaa tuomaripulaa, mutta mitkä ovat ne keinot lisätä sitä nuorta väkeä, pitkällä tähtäimellä se on ainut vaihtoehto pitää ajokoetoiminta elinvoimaisena? Keinojahan piti löytyä -vai löytyykö sittenkään?

[vihtori]

Unohtui tuo sisäänkirjautuminen, edellinen viesti siis minulta.

[Vieras]

Ajokoiramies-lehti voisi vähän nuorentua. Se on kuin ukkokerhon näyteikkuna. Nuori joka selailee esim. isänsä tilaamaa Ajokoiramiestä tekee heti johtopäätöksen että tuolla ei ole nuorta väkeä eikä se kuulu minulle. Tosiasiassa nuoria ajokoiraharrastajia on olemassa. Lehti voisi nostaa tällaisia nuoria harrastajia esiin. Lehden tyypillisin henkilöhaastattelu on jonkun naavaparran 60-vuotisjuttu. (Kaikella kunnioituksella, itse olen naavapartoja)
Joka lehteen yksi nuoren harrastajan esittely!

[Omani]

Edellinen kirjoittaja olin minä. Saa nähdä onnistuuko kirjautuminen nyt

[tiinamo]

Ajokoiraväki ikääntyy, kaunistelemattomasti sanottuna ukkoutuu. Harrastusmuoto ei ole "enää" nuorisovetoista, lieneekö ollut koskaan (?). Me SAJ:n nuorisotoimikunnassa yritämme kovasti tehdä asian eteen töitä, mutta se ei ole millään muotoa mahdollista pelkästään meille viidelle.
Yritimme viime vuoden lopulla lähetetyssä kirjelmässämme saada kennelpiireiltä ja maakunnallisilta ajokoirayhdistyksiltä "taustatukea" yhteyshenkilöiden muodossa. Eipä auttanut. Vain pari yhdistystä lähetti meille tiedon siitä, kuka heidän yhteyshenkilönsä on. Muista emme kuulleet mitään.
Tarvitsemme nuorisoa, jotta toimintamme jatkuisi. Emmekä saa nuoria mukaan vain istumalla kotisohvillamme ja TOIVOMALLA, että joku tekisi jotakin. Jokaisen pitää kantaa kortensa kekoon tässä nuorisoasiassa.
Nuorisotoimikunta tarvitsee teitä jokaista, jotta saisimme harrastuksemme jatkumaan.

Tiina M, SAJ:n nuorisotoimikunnan sihteeri (19 v.)

[Ruippa]

Tämä artikkeli oli kirjoitettu jo elokuussa 2002, jonkin järjestömme puheenjohtajan artikkelille vastineeksi, mutta taitaa olla edelleen akuutti.

Laitanpa sen nyt tähän yhtenä näkökulmana.

Aina sillointällöin putkahtaa esille huoli ajokoiraharrastuksen tulevaisuudesta ja sen jäsenistön ikääntymisestä, samoin koe- ja näyttelykäyntien ja rekisteröintilukujen alamäestä. Syitä on varmaan pohdittu näyttelypaikoilla , koepaikoilla ja nuotiotulilla.
Missä vika ? Syiksi on arvailtu pitkiä koeviikonloppuja, kokeiden kalleutta, koetapahtuman ilmapiiriä, liiallista kilpailun korostamista, sääntöjä, etukäteen sovittuja serttejä tai, että sertin saa vain yksi kerrallaan (koepuolella samassa kokeessa kaikki 75 p. ajaneet saavat ykkösen) jne.
Vuonna –92 suomenajokoiran rekisteröintejä oli yli 4300 kpl, vuonna 2001 vain 2700. 90-luvun alussa maatamme koetteli taloudellinen lama ja sitä jatkui yhdeksänkymmentäluvun puoliväliin. Silloin ei ehkä tullut ensimmäisenä mieleen sijoittaa ajokoiraan, vaikka olisi saanut kuinka hyvän ajurin ja halvalla. Samaan aikaan alkoi puheet EUhun liittymisestä koveta. Oli porukkaa puolesta ja vastaan. Maatilojen lukumäärä oli 90-luvun alussa yli 400 000, ne olivat luontaisia paikkoja, missä kasvattaa ja harjoittaa ajokoiria. Vuoden 2002 alussa maatilojen määrä laski alle 100 000, samassa suhteessa ovat tippuneet (ajo)koirien rekisteröinnitkin. Taitaa tänävuonna (2002)jäädä alle 2300.
Yhteiskunta on tullut kovemmaksi ja kiireisemmäksi, kaikki palvelut maksavat, rahalle löytyy useampia ”reikiä” kuin ennen. Rahaa täytyy myös ansaita enemmän, monet tekevät pidempiä päiviä. Työpaikkojen henkinen ilmapiiri on tullut kireämmäksi, enää ei juoksuteta ravihevosia kahvitunnilla, eikä ajateta jänistä ruokatunnilla, ”hitsataan” työasioita. Vai onko niin, että nyt työssä käyvät ovat niin vieraantuneet luonnosta, ettei heitä kiinnosta koko kenneltoiminta.
Kehäkolmosen sisäpuolelta, jonne meidän nuoriso ja (osin vanhemmatkin )ovat muuttaneet, on pitkä matka jahtimaille, koiranomistajankin täytyy olla varustettu hyvällä metsästysinnolla, jos mielii käydä joka viikonloppu jahdissa.
Osaksi syy taitaa olla meissä itsessämme, arvostammeko harrastustamme niin paljon, että se tarttuu jälkikasvuumme ja tulee sitä kautta jatkuvuutta. Toiseksi voimme pohtia, olemmeko valinneet päättäjiksi sellaisia henkilöitä, joilla on kiinnostusta ohjata asioita ns. pehmeämpään suuntaan ja yrittää pitää koko Suomi asuttuna. Kyllä ylimmän päättäjäporukan päätöksillä on vahva vaikutus myös meidän ajokoiraharrastukseen. Nykyinen ajokoirakanta on jo ”jalostunut” niiden päätösten ansiosta riittävästi.

Ruippa

[Jokela]

Nuorena ajokoiraharrastajana olen törmännyt pariinkin ongelmaan, jotka varmasti estävät useita nuoria aloittamasta ajokoiraharrastuksen.
Ensimmäisen ja nykyisen koirani hankin alaikäisenä (15v). Kasvattaja yllytti kokeisiin ja näyttelyihin jo ensimmäisen puhelun aikana, ja mikäs siinä, tokihan mielenkiintoa oli. Ongelmaksi muodostui kuitenkin ajokortittomuus. Lähimpään paikkaan jossa kokeita järjestetään, on 25km. Se ei ole tänäpäivänä matka eikä mikään, mutta koitapa saada jostain kaksi tuomaria, jotka lähtevät kanssasi polkupyörillä tai mopoilla paikalle .
Omalla kohdallani tilanne on vielä sellainen, että vanhemmistani kumpikaan ei ole ajokoiraharrastaja. Ymmärrän sen, että kun isä tekee viikot vuorotyötä, niin hänellä ei ole intoa enää viikonloppuna lähteä aamuhämärissä ajamaan autolla sinne sun tänne. Onhan ukko minua kyllä kerran kokeissa kuskannutkin, ei sen puoleen.
Tässä vaiheessa kuvaan astui kasvattaja. Hän minut ensimmäisiin kokeisiin yllytti lähtemään, ja lähtipä vielä itse kuskiksi.
Suurin epäröintini ennen kokeisiinlähtölupaustani oli, että mistäs tuomarit? Tunsin henk.koht. yhden, mutta jälleen kasvattaja pelasti, hankkimalla minulle tuomarit. Kerrottakoon samaan hengenvetoon, että kasvattaja minut käytti myös tuomarikurssilla.
Edellä mainitut seikathan koskevat vain ala-ikäisiä, paitsi tuo tuomariongelma. Eipä sen puoleen itsellekään tullut mieleen katsoa keski-suomen ajokoirajärjestön listaa, ja rimpauttaa jollekin tuomarille, että lähetkö? Se vaan tuntui aika vaikealta...
En halua vastustaa kasvattajien oikeutta valita tulevat pennunomistajat, mutta myös tällä lienee vaikutusta ikääntymiseen. Joillakin kasvattajilla ei ole mielenkiintoa myydä koiriaan ensikertalaisille, eikä halua uskoa siihen, että näistäkin voi tulla tulevaisuuden ajokoiraharrastajia. Tästä löytyy kokemusta sen kautta, että pari kaveria on jäänyt ilman ensimmäistä koiraansa. Vaan eipä jäänyt pitkäksi aikaa, sillä kun samassa kunnassa kanssani asuvat kaksi isäntää teettivät pennut nartulla joka on vain metsästyskoira, ja uroksella, jolla ei ole häntämutkan takia papereita, sai kaverikin koiran...
En nyt tietenkään tarkoita, että kaikkien kasvattajien pitäisi tehdä samoin kuin minun koirani kasvattajan, mutta tuossa nyt vaan tuli esille osa ongelmista, jotka ovat nuorten esteenä..
Kun nyt syksyllä tulee tuomarikursseja, aion vakaasti raahata velipojan ja pari kaveriani, joilla on kiinnostusta, kurssille istumaan. Näilläkin nimittäin sama ongelma kuin minulla oli: ei ajokorttia, ei mahdollisuuksia.

[Seppo K.]

Kylläpä oli Jokelan pojalla hyvä juttu! Hieno asia, että kerrot niistä vaikeuksista, mitä nuoret tälläkin saralla kohtaavat. Meidän vanhempien pitäisi juuri näissä tapauksissa, ojentaa se auttava kätemme. Uskon niin Sinunkin kohdallasi käyvän, kun olet näin asiasi tuonut julki.
Toivon, että kokemukset kokeista olisivat positiivia ja oikeudenmukaisia, jotta sekin kannustaisi Sinua urallasi eteenpäin. Se olisi samalla hienovarainen viesti kavereillesi tästä ajokoiratouhun erinomaisuudesta.
Olen usein ajatellut niitä nuoria miehiä, jotka ovat työn perässä ajautuneet hiukan suurempiin maalikyliin, ja kerrostaloihin asumaan, se syö kyllä ajokoiramiestä.
Pidä siinä isoa koiraa, aja pitkiä matkoja metälle tai kokeisiin. Tämäkin voi vielä jotenkin onnistua, mutta liitetäänpä siihen tiivis ja ankara työtahti, ylityöt jne. Sitten, kun tällainen mies tahi nainen avoituu, ja tulevat ne lapset, meneppä siitä ajokoiraharrastuksiin.
Ei pidä ihmetellä sitä, miksi joukossa on pääsääntöisesti eläkeläisiä ja muutama peräkamarin poika.
Ei ole nykyajan nuorilla kovin kummoiset mahdollisuudet tämän ajokoiratouhun suhteen.
Jostakin täältä kumpuavat ne tulevat vaikeudet jäsenmäärän suhteen, mutta älkäämme vaipuko synkkyyteen tämmöiset Jokelat antavat toivoa, ja kun on toivoa on elämää.
Tämä nyt ei ihan liittynyt tuomareihin, mutta läheltä liippaa sitäkin touhua.

[Seppo K.]

Ei kai vaan Sinulle Susih.s., anteeksi, Susihukkanen ole niin käynyt, ja jos on, niin on niin väärin.
Olet osittain oikeassa, mutta kyllä meitäkin vielä on jotka kesäkelilläkin pärjäämme.
Olet myös niin oikeassa siinä toisen koiran huomioon ottamisessa, kun olla ja voi.
Ajatellanpa vaan, kuinka usein kokeissa tuomari(t) höpöttävät koko ajan siitä mitä ja miten hänen koiransa olisi tehnyt juuri äsken etc.
Ei se niissä kokeissa mitenkään kohenna koiran ohjaajan mielialoja.
Unohtakaamme edes yhdeksi päiväksi se oma koiravainaamme, ja keskittykäämme arvioitavaan koiraan, ja kehutaan, kun kehumisen paikka on. Se kannustaa.
Ei varmaan ole kiva se tilanne, jota tuo juuri tervehtynyt tyttöriepu kertoi, että ihan kyynel silmässä. Surullista.

[Vieras]

...tuo juuri tervehtynyt tyttöriepu kertoi, että ihan kyynel silmässä. Surullista.

Ja tässä kommentissahan on juuri sitä entisaikojen asennetta, jota Susihukkanen tuntuu kammoksuvan.

[Jokela]

Tässä vaiheessa, kun on jo muutamissa kokeissa omaa koiraa tullut kilpailutettua (pitäisi varmaan sanoa koeteltua) voin puhua hyvin mielyttävistä kokemuksista. Homma on vienyt mukanaan, oletettavasti pysyvästi. Minähän sain apua ensimmäisinä vuosina vanhempien ja kasvattajan taholta.
Useamman kerran tuomarina olen kuitenkin huomannut vanhempien tuomareiden taholta mielipiteideni ohittelua. Viime talvena kun arvostelin narttua, jolla oli haukussa välillä kolmea ääntä, jatkuvasti kantavuutta ja selkeä sukupuolileima, palkitsin koiraa haukun osalta 8:lla. Kun sitten vertasimme r-tuomarin kanssa korttejamme, hän olikin laittanut korttiinsa numeron 5. Minä olin siinä kohtaa hieman pihalla, että mitä helv...?
Seurasin lähes koko erän koiran työskentelyä alle 200 metrin etäisyydeltä, vanhemman tuomarin seistessä jämerästi yhden kummun päältä. Hän kun ei ollut kuullut haukussa kolmea ääntä, ja sanoipa vielä s-p leimaa virheelliseksi ja haukkua voimattomaksi. Koiran omistaja siinä viereesä sitten seurasi, kuinka tämä arvon r-t väänsi kanssani asiasta niin kauan, että suostuin (valitettavasti) laskemaan numeron kutoseen.
Ylituomarin puheilla yhden numeron ero meni läpi, mutta tajusin vasta jälkeenpäin, että olisi pitänyt pitää pääni, ja mennä ylituomarille kolmen pisteen eron kanssa. En väitä, etteikö mielipiteessäni olisi voinut olla virheitä, mutta korvani ovat kuitenkin siinä kunnossa, että olen varma kuulemastani! Kyseisetä tuomarista sanottiin minulle kyllä myöhemmin, että on hieman "omalaatuinen"...
Pisti kyllä miettimään, että mitäs jos näitä: minä tiedän varmasti! Jääriä on enemmän, ja ensikertalaiset tuomarit joutuvat heidän "oppiinsa"? Kuinka tulevaisuudessa nämä tuomarit pystyvät arvostelemaan koiraa oikeudenmukaisesti? Tulevaisuudessa aion olla hieman tiukempi omien mielipiteideni kanssa, en kuitenkaan ehdoton. Vanhoilla tuomareilla on suuri Vastuu siitä, minkälaisia tulevaisuuden tuomarit tulevat olemaan!
Voi olla, että olen poikkeus, mutta minusta tuntui kurssin jälkeen, että en kyllä ole aivan valmis tuomari. Tämän takia toki on ne kaksi harjoittelukertaa, mutta entäpä jos näille kerroille sattuukin opastaviksi tuomareiksi veteraaneja, joilla on esimerkiksi jonkinlaista kaunaa koiranomistajaa vastaan? Minkälaisen kuvan harjoittelija saa, ja kuinka paljon häntä kiinnostaa lähteä katsomaan tämmöistä touhua?
Itse tuli päätettyä, että jos joskus olen harjoittelijan kanssa samassa maastossa, aion noudattaa sinistä kirjaa pilkulleen. Toki näin täytyy toimia aina, mutta jotkut asiat tulevat jo niin selkärangasta, että täytynee katsoa kaikki asiat kirjasta, siten, että tulee sitä harjoittelijaa samalla opastettua kirjan käytössä.
Valitettavan usein törmää tiettyyn stereotypiaan: Kun joku kysyy, mitä harrastan, tulee sanottua, että ajokoiria ja ajokokeita. Siinä vaiheessa tulee yleensä seuraavantyyppinen vastakysymys: Ai eikös se ole sitä, että mennään ilman pyssyjä metsään juoksuttamaan koiraa ja juomaan viinaa? Ajokoetoiminnan kuva on kääntynyt osittain negatiiviseksi. Toki on hieno tapa, että otetaan ne muutamat onnenhuikat, otan ja tarjoan ne itsekin mielelläni. Mutta se että harjoittelijan kanssa samaan maastoon osuu kaveri, jolla on reppu täynnä omia eväitä, ei varmasti kirkasta harrastuksen kilpeä!
Tämä tällä erää...

[Vieras]

Olit alle 200 sadan metrin päässä koirasta? Siitä ei kyllä voida vielä vetää kovinkaan pitkälle vieviä johtopäätöksiä.
Minä luulen, että se vanha raihnainen tuomari oli tässä tapauksessa oikeassa. Tämä koira ei tosiaankaan ansaitse tuon kummempaa numeroa haukusta.
En ole varma, enkä tiedä tilannetta, joten en voi varmaksi sanoa mikä olisi ollut oikea numero. Mutta kokemuksen myötä tulee varmasti hieman käsitystä numeroiden annosta.
Olin joskus itsekin nuori ja luulin tietäväni paljon, mutta siitä se kokemus opetti. Pittää miettiä asiaa monelta kannalta.

[miccis]

Useamman kerran tuomarina olen kuitenkin huomannut vanhempien tuomareiden taholta mielipiteideni ohittelua.

Pisti kyllä miettimään, että mitäs jos näitä: minä tiedän varmasti! Jääriä on enemmän, ja ensikertalaiset tuomarit joutuvat heidän "oppiinsa"?

minusta tuntui kurssin jälkeen, että en kyllä ole aivan valmis tuomari.

Puhut paljon asiaa ollaksesi noin nuori! Ja kyllä, valitettavasti noita "minä tiedän kaiken, sinä et poika näistä hommista mitään ymmärrä" -patuja on liikaa!

Tuossa olet kyllä oikeassa, että kahden harjoittelun ja kurssin jälkeen ei vielä ole valmis tuomari. Vaatii enemmän kokemusta, jotta voi "varmuudella" arvostella koiria kokeissa. Mutta aakkoset siellä on hankittu ja siitä on hyvä jatkaa. Sama pätee haukun, innon ja ajotaidon kuten kaikkien muidenkin koepiirteiden arvostelussa.

......Tämä koira ei tosiaankaan ansaitse tuon kummempaa numeroa haukusta.

Ja älä Jokela tästä välitä. Se, että seurasit koiraa välillä läheltäkin ei anna aihetta pudottaa haukkunumeroa. Suhteuta kuulemasi siihen koiran senhetkiseen sijaintiin. Vielä vähemmän kannattaa sitä koiraa arvostella foorumijuttujen perusteella!